Saimme
taannoin lukea iltapäivälehdestä erään suomalaisen kaupungin suuresta
katutyöstä. Kun kaikki muu oli valmista, urakoitsijan työntekijä oli vielä
massannut valmiiseen asfalttiin merkintöjä. Kaupunkilaiset olivat hämmästyneet:
nopeusrajoitus- ja latauspistemerkinnät olivat rosoisia ja kömpelöitä, ne näyttivät
enemmän piittaamattomilta huitaisuilta kuin liikenneympäristöön kuuluvalta
siistiltä grafiikalta.
Toimittaja
haastatteli urakoitsijan edustajaa, joka totesi, että jälki saa kelvata, eihän
katurakentaminen mitään taidetta ole.
Ei
niin, mutta käsityötä se on.
Kunnioitus
rakentajien käsityötaitoa kohtaan on suomalaisessa rakentamisessa vähentynyt.
Yksittäistä rakentajaa ei palkita taitavasta työstä. On vältettävä ”ylilaatua”
ja tehtävä juuri sen verran hyvää jälkeä, ettei kukaan älähdä.
Viimeisen
viidentoista, kahdenkymmenen vuoden aikana Suomen työmaat ovat saaneet suuren
osan työvoimastaan muista EU-maista ja EU:n ulkopuoleltakin. Suomenlahden yli
tulee tietysti taitaviakin miehiä – tunnen monia ja teen heidän kanssaan
mielelläni töitä – mutta jos rekrytointiperuste on työntekijän halpuus, eivät
kädentaidot ole rakentajaa haettaessa etusijalla.
Ei pelkkä resurssi
Yhteiskuntaamme
on kaksituhattaluvulla juurtunut näkemys rakennustyöläisistä jonkinlaisina
keskenään vaihdettavissa olevina, nimettöminä tuotantoyksiköinä. Työntekijöiden
pääluku on heidän laatuaan tärkeämpää. Rakentamisen tärkeät asiat, suunnittelu,
sopimusneuvottelut, logistiikan valvonta, tapahtuvat toimistoissa. Työmaalla
vain suoritetaan sovittu – edullisella miehityksellä, riittävällä laadulla.
Saksassa
kaltaiseni viemärinrakentaja, Kanalbauer, aloittaa uransa opettelemalla
muuraamaan viemärikaivon pohjan. Opiskelijoiden suoritukset ovat tarkasti
mitoissaan, kauniisti muurattuja. Kun tällaisen pohjan päälle rakennetaan
viemärikaivo, on helppo uskoa sen kestävän kaksisataa vuotta, kauemminkin.
Keskieurooppalaisessa
rakentamisessa kädentaitoa vaativalle uralle edetään usein oppisopimuksella. Mestari-kisälli
-järjestelmä siirtää uusille tekijäsukupolville osaamista ja kiltamaista
ylpeyttä alasta ja ammattiyhteisöstä. Tällaisen sosiaalistumisprosessin kautta ammattiin
vihityt nuoret rakentajat eivät taivu tekemään huonoa, edes maan alle piiloon
jäävissä rakenteissa.
Kylmäpäistä osaamista
Tarvitsemme
Suomessa kädentaitojen arvoa rakentamistyössä nostavan kampanjan. Suurta
yleisöä ja alan ammattilaisia tulee muistuttaa siitä, mikä merkitys käsityöosaamisella
on rakennetulle ympäristöllemme ja koko kansantaloudelle.
Me
Helsingin katu- ja tietyömailla vilistävät huomiohaalarihahmot emme ole
pienipalkkaisten pakertajien kasvotonta massaa. Olemme ammattilaisia, joilla on
ymmärrystä materiaalien käyttäytymisestä, varmuutta soveltaa osaamista
yllättävissä tilanteissa ja kylmäpäisyyttä liikutella tonnien painoisia
elementtejä ahtaissakin tiloissa.
Meillä
on käden ja silmän taitoja, joita oppii vain käsittelemällä puuta, terästä,
betonia ja kiveä satoja päiviä, tuhansia tunteja.
It’s
not nothing, niin kuin englanniksi sanotaan.
Rakkaudella rakennettu
Kaupunki-infran
julkisia urakoita teetetään koko maassa yhä enemmän halvimmalla mahdollisella hinnalla.
Jokainen veronmaksajan euro on tietenkin tärkeä – myös ne eurot, jotka koituvat
kaupunkilaisten maksettaviksi, jos lopputuloksen laatu kärsii työvoiman
halpuuteen keskityttäessä.
Huolimaton
infrarakentaminen tuottaa korjausvelkaa jo ennen kuin kaivanto on ummessa. Ei
ole yhdentekevää, kuinka viemärikaivon liitos on valettu, ajoradan pohja
tiivistetty tai kuinka huolellisesti vesijohto on suojapeitetty.
Kaupunkitekniikan
rakentamisen laatu ei ole vain näkymättömissä maan alla. Voimme opastaa
jokaista kaupunkilaista katsomaan sihtikaivojen sijoitusta, reunakivilinjoja,
pylväiden ja liikennemerkkien asentoa – ja vaatimaan parempaa. Onko
raitiovaunupysäkin teräskaide viivasuora, kaartuuko noppakiveystä varten
sahattu asfaltin reuna kauniisti?
Täyttääkö
kaupunkimme katukuvan viimeistely helsinkiläisen samalla ilolla kuin jokin hänen
kotinsa rakkaudella rakennettu ja kalustettu huonetila?
Mika Ripatti
katuja ja vesihuollon järjestelmiä
Staran kaupunkitekniikan rakentajana.
#starahelsinki #luottokumppani #infrarakentaminen #rakentaminen #osaaminen #arvostus #kaupunkitila #helsinki
Kuva: Mika Ripatti
Kvartaalitaloudessa sata vuotta on melko pitkä aika. Itse olen kasvoton pienipalkkainen parkertaja huomiohaalareissani. Sen verran pienipalkkainen, että en välitä millaista jälkeä minulta jää. Eikä muuten kukaan muukaan välitä. Työstä saadulla hyvällä mielellä ei voi maksaa vuokraa, ruokaa yms.
VastaaPoistaps. Staran työn jälkeä voi käydä ihastelemassa Dallapé -puistossa, jossa noppakiviraidat kaartuvat kauniin kulmikkaasti.
Tämä kuvaus ammattiylpeydellä tehdystä kestävästä ja myös kauniista käsityöstä oli ilo lukea! Siinä kiteytyi kaikki olennainen työn itsearvostuksesta, mikä palkitsee aina tekijänsä - paahtoi helle tai satoi räntä. Sitkeästi laatua tekemällä monesti myös arvostus työtä kohtaan ja siitä saatava korvaus paranevat ajan mittaan. Pikavoittojahan näillä aloilla harvemmin jaellaan, mutta se hienon käsityön jälki vaan aina jaksaa palkita niin tekijänsä kuin jokaisen, joka sen havaitsee. Muussa tapauksessa kannattaa katsoa peiliin ja miettiä mikä tuottaisi omassa tapauksessa enemmän iloa elämässä ja suunnata kyseiselle alalle.
VastaaPoistaOheisen anonyymin kvartaalitalouden pakertajan kommentti oli sitten surullisempaa luettavaa. Siinä puolestaan kiteytyy sekä työntekijän heikko kohtelu että tekijän oma hällä väliä - asenne, jotka yhdistettynä eivät voi tuottaa kuin heikkoa jälkeä, kestävyyttä ja arvostusta. Jomman kumman osapuolen pitää tehdä aloite työn saamiseksi paremmille raiteille, koska kuvatussa tilanteessa jumittaminen ei sitä aiheuta. Omasta kokemuksesta ja pohjalta aloittaneena kannustan tekemään oman osuutensa päästäkseen ylöspäin työn- ja itsearvostuksen kauniisti kaartuvilla portailla kuten Mika niin hienosti jutussaan kuvaa, kiitos!
T. Ville Niska, Stara/RAT