Vaatiiko oppiminen pakkoa?

Epämukavuuden sietämistä, entisen arjen kaipuuta ja uuden oppimista. Kaipaan toimiston käytäviltä kuuluvia askeleita, puhetta ja naurua sekä toimistokoiran tassujen rapinaa. Tennispallon heittäminen kotitoimiston seinään ei korvaa sen heittämistä toimistokoiralle. Lisäksi kaipaan Nokian 3210 -puhelintani.

Yhteysongelmia ja hermojen menetystä

Korona-aika tuli ja virtuaalitapaamiset täyttivät arkeni. Kiroan samanaikaisesti pimputtavien ohjelmien ja laitteiden kanssa. En haluaisi opetella uusia toimintoja. Enkä haluaisi käyttää uusia ohjelmia. Huomaan vastustavani muutosta – on sitä ennenkin pärjätty.

Palaan ajatuksissani aikaan, jolloin puhelimella oli mahdollista joko soittaa tai lähettää tekstiviestejä. En muista siihen aikaan olleen yhteysongelmia tai liikaa samanaikaista informaatiota. Matopeliä ei voinut pelata samanaikaisesti, kun puhui puhelua. Kaikki oli muutenkin yksinkertaisempaa. Nyt en tiedä onko joku etäkokouksessa läsnä, muuten vain hiljainen, kärsii yhteysongelmista vai onko hän kenties poistunut kokonaan koneen ääreltä.

- Huhuu, Janne, oletko siellä?

- ….

- Huhuu…?

Toiminta muuttui, entä osaaminen?

Työyhteisön toimivuus tuli myös meidän HR-tiimissä mitattua uudella tavalla koronakriisin tullessa. Mukautimme työprosesseja joustamaan tilanteen vaatimalla tavalla, koska oli pakko. Priorisoimme työtehtäviämme ja karsimme pois kiireettömät. Osa tiimistämme siirtyi etätöihin, vaikka suuri osa staralaisista jatkoi töitään entiseen tapaan. Muutaman viikon jälkeen uudet työtavat alkoivat tuntua normaaleilta, jopa sujuvilta.

Muuttuvat olosuhteet pakottavat meitä päivittämään työssä tarvittavaa osaamista ja luopumaan vanhoista tavoista. Uuden oppiminen ei usein olekaan minulle suurin haaste, vaan totutuista toimintatavoista luopuminen. Jos sisäinen motivaatio ei patista minua oppimaan, on pakko usein paras motivaattori. Onni on myös helposti lähestyttävät kollegat, joilta uskallan pyytää apua. Olen huomannut, että ihmiset useimmiten auttavat, kun apua rohkenee pyytää.

Etätyössä tai lähityössä – varmaa on muutos

Taloustutkimuksen kyselyn mukaan suomalaiset pitävät etätyöstä. Työn tuottavuus saattaa kotitoimistossa olla jopa suurempi kuin työpaikalla, koska työtä pystyy tekemään ilman keskeytyksiä. Tämänhän me tiesimme, etätyössä on puolensa.

Puolensa on myös lähityölle ominaisessa työn keskeytymisessä, kahvikupin äärelle pysähtymisestä ja ajatusten vaihdosta työkavereiden kanssa. Hyvän työilmapiirin merkkinä voisi pitää sitä, että toimiston käytävällä puhutaan niitä näitä, ratkotaan samalla töihin liittyviä ongelmia ja jaetaan viime aikojen kokemuksia. Sekin vaikuttaa organisaation tehokkuuteen, positiivisella tavalla. Keskusteluiden myötä myös löytyy uusia ideoita ja opitaan uutta.

Todennäköistä on, että kohtaamme tulevina vuosina koronan kaltaisia uusia yllättäviä tilanteita. Vaikuttaa siltä, että minun pitää tulevaisuudessakin sietää muutosta. Ehkä opin pitämään siitä? 

Uuden oppimisen, luovuuden ja kokonaisuuksien hahmottamisen taitojen merkitys kasvaa. Etsimme vapaa-ajallamme tietoa ja opimme uusia asioita esimerkiksi harrastuksissamme. Opimme ja jaamme osaamista sekä tietoa muiden kanssa; nämä asiat tulee kytkeä olennaiseksi osaksi työelämää sekä mahdollistaa työssä erilaiset virtuaaliset oppimisen tavat. 

Uusi arki

Kaupunki suosittelee etätöiden tekemistä yli kesän 2020, jos se töiden puolesta on mahdollista. Etätyöt siis jatkuvat rutiininomaisesti ja päivät alkavat tiimin kanssa totutusti videon välityksellä. Eipä olisi onnistunut vanhalla Nokiallani. Jannekin näyttäisi olevan linjoilla. Menetän edelleen ajoittain hermoni multitaskatessani eri laitteiden ja sovellusten välillä. Samanaikaisesti muistuttelen itselleni, että teknologian hyödyntäminen mahdollistaa toiminnan kehittämisen, asioiden tekemisen järkevämmin ja näin ollen myös paremman palvelun kuntalaiselle.

Huomaan, että sekä omat että kollegoiden digi- ja vuorovaikutustaidot etäkokouksissa ovat kehittyneet. Puheenvuorot säilyvät napakoina ja asiat tulevat käsitellyksi tehokkaasti. Tehokkuutta löytyy, entä luovuutta ja tilaa ajattelulle? Arvioitavaksi jää, mihin jatkossa erityisesti tarvitsemme ihmisten kasvokkain tapahtuvia kohtaamisia.  

Maija Summanen

Staran henkilöstöyksikön henkilöstöasiantuntija. HR-työn ammattilainen, joka on kiinnostunut organisaatioiden kehittämisestä ja vihreämmästä tulevaisuudesta. Viihtyy vapaa-ajallaan metsässä ja jalkapallokentillä.
 

Kuva: Marja Väänänen / Helsingin kaupungin aineistopankki